Jumalan pyhät tunnustavat viheliäisyytensä loppuun asti

Jumalan pyhät tunnustavat
viheliäisyytensä loppuun asti


Siellä, missä kelvottomuuttamme Jumalan
edessä ei ymmärretä (niin kuin tilanne oli
Laodikean seurakunnassa), siellä, missä
koko olemuksemme pahuudesta ei murehdita,
siellä, missä ei ole surua siitä, miten
vähän me muistutamme Kristusta tai miten
olemme joutuneet vangituiksi synnin
lain alle, lyhyesti sanottuna siellä, missä ei
apostoli Paavalin tavoin sanota: ”Minä
viheliäinen ihminen”, sieltä saattaa puuttua
kaikki todellinen yhteys Kristukseen.
Pyhä Henki näyttää synnin todellisuuden.
Erityisesti hän näyttää sen niille, joihin
hän on asettunut asumaan.

Kun Abraham vaelsi Herran yhteydessä
hän sanoi: ”Katso, olen rohjennut puhua
Herralleni, vaikka olen tomu ja tuhka.” (1.
Moos. 18:27.)
Kun Job joutui kasvotusten Jumalan
eteen, hän sanoi: ”Katso, minä olen halpa”
(40:4) ja ”inhoan itseäni” (englantil.
käänn.), (42:6). Kun Jesaja koki Jumalan
läheisyyden, hän huusi: ”Voi minua! Minä
hukun, sillä minulla on saastaiset huulet.”
(Jes. 6:5.)

Kun Daniel sai näyssä nähdä Kristuksen
(Dan. 10:5), hän sanoi: ”Minulta meni
kaikki voima; minun verevä muotoni
muuttui kaamean näköiseksi” (jae 8). Ja
eräässä apostoli Paavalin viimeisistä kirjeistä
luemme: ”Varma on se sana ja kaikin
puolin vastaanottamisen arvoinen, että
Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä
pelastamaan, joista minä olen suurin.”
(1. Tim. 1:15.)

Edellä olevia sanoja eivät ole lausuneet
uudestisyntymättömät vaan Jumalan pyhät
ihmiset. Sanat eivät ole langenneiden uskovien
synnintunnustuksia vaan päinvastoin,
huomattavien Jumalan palvelijoiden
sydänääniä.

Mistä me tänään löydämme Jumalan
lapsia, joita voimme rinnastaa Abrahamiin,
Jobiin, Jesajaan, Danieliin tai Paavaliin?
Mistä todellakin! Juuri nämä tällaiset
Jumalan ihmiset olivat niin tietoisia omasta
halpa-arvoisuudestaan ja arvottomuudestaan
uskovina?

”Minä viheliäinen ihminen”
Apostoli Paavali tunnusti oman kelvottomuutensa
mm. Room. 7. luvun lopussa
sanomalla: ”Minä viheliäinen ihminen.”
Tästä lauseesta niin kuin koko 7. luvun
loppuosasta on kiistelty. On arveltu, ettei
Paavali tässä puhu itsestään kristittynä
vaan elämästä, jota hän eli ennen kuin hän
kohtasi Kristuksen.

Mutta juuri näin sanoo nimenomaan
kristitty ihminen. Juuri tällainen on uudestisyntyneen
sielun puhe. Se on normaalin
(rehellisen ja avoimen) kristityn tunnustus.
Paavalin sanojen sisältö on löydettävissä
Vanhan ja Uuden testamentin lisäksi
myös viimeisten 500 vuoden aikana eläneiden
huomattavien Jumalan ihmisten
sanoista ja kirjoituksista. Näiden kristittyjen
tunnustukset ja todistukset ovat olleet
hyvin erilaisia kuin nykyaikana elävien
ylimielisten laodikealaisten kerskaukset!

On virkistävää kääntää katse tämän päivän
elämäkerroista kauan sitten eläneiden kirjoituksiin.
Ajatelkaamme seuraavia poimintoja:
John Bradford, joka Englannin kuningattaren
Marian hallituskauden aikana
poltettiin harhaoppisena roomalaiskatolilaisten
toimesta 1555, kuvaili itseään kirjeessä
vankitoverilleen ennen marttyyrikuolemaansa:
”Syntinen John Bradford,
ulkokultainen, tekopyhä; kurja, kovasydäminen
ja kiittämätön syntinen, John Bradford.”

Englantilainen puritaanipastori Samuel
Rutherford (1600-1661), jota vastaan käytiin
vuosien ajan oikeudenkäyntejä hänen
uskonnäkemystensä tähden, kirjoitti: ”Tämä
synnin ja turmeluksen ruumis katkeroittaa
ja myrkyttää elämisen ilon. Kunpa
jo olisin paikassa, jossa syntiä ei enää
ole.”

Anglikaanisen kirkon piispa George
Berkeley (1685-1753) kirjoitti: ”En osaa
rukoilla tekemättä syntiä, en osaa saarnata
tekemättä syntiä; en osaa hoitaa jumalanpalvelusta
tai vastaanottaa pyhää sakramenttia
tekemättä syntiä. Katumukseni
tarvitsee katumusta ja kyyneleet, jotka
vuodatan, tarvitsevat puhdistusta Kristuksen
veressä.”

Augustus Toplady, ”Sukupolvien Kallio”
-kirjan kirjoittaja, kirjoitti päiväkirjaansa
joulukuun 31. pnä 1767:
”Tarkastellessani kulunutta vuotta haluan
tunnustaa, että uskottomuuteni on ollut
äärettömän suuri, syntini vielä suuremmat,
Jumalan armo molempia suurempi.”
”Puutteeni ja epäonnistumiseni, epäuskoni
ja rakkauden kaipuuni painaisivat minut
alimpaan helvettiin, jos Jeesus ei olisi vanhurskauteni
ja Lunastajani.”

Lue myös tämän Jumalan palvelijattaren,
lähetyssaarnaaja Adoniram Judsonin
sanoja:
”Sydämeni kovuus, haluttomuuteni,
uskon puutteeni, hengellinen kykenemättömyyteni
ja hitauteni, itserakkauteni,
synnynnäinen ja päivittäinen synnin hemmottelema
luontoni tekee minut pieneksi
lapseksi Kristuksen asialla.”
John Newton kirjoitti tunnetun virren
”Oi armo suuri, mä tiedän sen, minut nosti,
syntisen. Mä eksynyt, oon löytynyt,
ennen sokea, nyt näen” (Hengellinen laulukirja
279). Kertoessaan odotuksista, joita
hänellä oli ollut uskonelämänsä alussa,
hän kirjoitti:

”Mutta voi! Nämä minun kultaiset
unelmani olivat kuin etelämeren unelmia.
Tähän saakka elämäni on ollut syntisen
ihmisen elämää ja se tulee olemaan sellaista
ilmeisesti kuolemaan saakka.
Enkö sitten ole saavuttanut mitään?
Kyllä, olen saavuttanut jotain, mitä ilman
olisin kerran mieluummin halunnut olla.
Koko ajan lisääntyvä todistus sydämeni
petollisuudesta ja toivottomasta pahuudesta
on, kuten Herran armosta toivon, opettanut
minua ymmärtämään mitä tarkoitan
kun sanon: ’Olen kurja. Häpesin itseäni
kun aloin etsiä Jumalaa, nyt olen vielä
enemmän häpeissäni.’”

Kuka pelastaa minut?
Voisimme lainata vielä muitakin todistuksia
hurskaitten ja merkittävien ihmisten
huulilta ja kirjoituksista, mutta nämä jo
riittävät osoittamaan, mikä on saanut nämä
eri aikoina eläneet ihmiset huudahtamaan
samasta asiasta kuin apostoli Paavali, kun
hän sanoi: ”Minä viheliäinen ihminen.”
Syntisyytensä tunnossa apostoli jatkoi
Room. 7. luvun loppujakeessa: ”Kuka
pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?”

”Kuka pelastaa minut?” Tämä ei ole
epätoivon ilmaus, vaan vakava halu saada
apu itsensä ulkopuolelta. Apostoli halusi
vapautua ”kuoleman ruumiista”. Tämä on
kuvaannollinen ilmaisu ”lihallisesta luonnosta”.
Huomaa, miten apostoli Room. 6:6:ssa
kutsuu lihallista luontoa ”synnin ruumiiksi”,
jolla on jäseniä (7:23). Apostoli siis
kysyy: ”Kuka pelastaa minut tästä kuolettavasta
ja myrkyllisestä taakasta – minusta
itsestäni? Minä en voi sitä tehdä. Kuka sen
siis tekee?”

Seuraavassa jakeessa apostoli vastaa
kysymykseensä: ”Kiitos Jumalalle Jeesuksen
Kristuksen, meidän Herramme kautta.”
Jokaiselle asiaa puolueettomasti tarkas
12 – Armo riittää Numero 4/2006
televalle tulisi olla ilmeistä, että tämä viittaa
tulevaisuuteen. Hänen kysymyksensä
on: ”Kuka pelastaa minut?” Hänen vastauksensa
on, Jeesus Kristus tekee sen.

Tämä osoittaa minkälaisen virheen tekevät
ne, jotka opettavat, että ihminen
vapautuu täällä ajassa lihallisuudesta Pyhän
Hengen voiman avulla. Vastauksessaan
apostoli ei puhu mitään Pyhästä Hengestä,
sen sijaan hän mainitsee: ”Jeesus
Kristus, meidän Herramme.”

Hengen täällä ajassa suorittama työ ei
vapauta meitä kristittyjä ”tästä kuoleman
ruumiista”, vaan tämä vapautuminen tapahtuu
vielä edessä olevan Herran Jeesuksen
Kristuksen saapuessa. Se tapahtuu
sitten, kun tämä kuolevainen pukeutuu
kuolemattomuuteen ja tämä turmeltuneisuus
turmeltumattomuuteen.
Mutta sitten, kuin varmistaakseen, että
tämä ”vapautus” on tulevaisuutta, apostoli
päättää sanomalla: ”Niin minä siis tämmöisenäni
palvelen mielellä Jumalan lakia,
mutta lihalla synnin lakia.”

Kristityn
kaksinainen elämä
Huomatkoon jokainen, että tämä lause
seuraa sen jälkeen kun apostoli on kiittänyt
Jumalaa ”pelastetuksi” tulemisesta.
Jakeen 25 loppuosa kokoaa sen, mitä hän
on todennut 7. luvun jälkipuoliskossa. Se
kuvaa kristityn kaksinaista elämää. Uusi
luonto palvelee Jumalan lakia, vanha luonto
palvelee loppuun saakka ”synnin lakia”.
Myös Paavalin elämässä tämä oli totta
ja se näkyy selvästi hänen elämänsä viimeisistä
kirjeistä, joissa hän kutsuu itseään
”syntisistä suurimmaksi”.

Se ei ollut evankeliumin
tulen synnyttämää liioittelua,
vielä vähemmän tekopyhää teeskenneltyä
vaatimattomuutta. Itsensä suureksi syntiseksi
nimittäminen johtui apostolin vakaumuksesta,
se perustui hänen elämänkokemukseensa,
se oli pysyvää tietoisuutta,
jonka syvälle oman sydämensä turmioon
nähnyt apostoli joutui rehellisyydessään
toteamaan. Itsensä syntiseksi nimittäminen
johtui siitä, että apostoli näki olevansa
kaukana siitä pyhyyden vaatimuksesta,
jonka Jumala oli asettanut hänen eteensä.

Itsensä syntiseksi sanominen on jokaisen
sellaisen kristityn tunnustus, joka ei
ole itserakkauden sokaisema. Sellaisen
kelvottomuuden näkemisen tarkoitus on
saada kristitty entistä palavammin kaipaamaan
sitä luvattua vapautusta, jonka Herramme
ja Vapahtajamme tuo tullessaan,
kun Hän ”on muuttava meidän alennustilamme
ruumiin kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi
sillä voimallaan, jolla hän myös
voi tehdä kaikki itsellensä alamaisiksi.”

(Fil. 3:20.) Tehtyään niin Hän ”asettaa
teidät nuhteettomina, riemuitsevina, kirkkautensa
eteen” (Juuda 24.)
Halleluja, minkälainen Vapahtaja Hän
on!

Kirjoittaja tuntematon. Suomennos.
Otteet valinneet ja muokanneet Petri ja
Per-Olof Malk. Koko artikkeli Room. 7.
luvun lopusta julkaistaan kesän jälkeen
Suomen Evankeliumikoulun nettisivulla
www.evank.org.

” Sinun armosi on parempi kuin elämä.
Minun elämäni ei ole mitään
muuta kuin yhtä sekavuutta... Nyt
vielä vietän vuoteni huokauksissa. Mutta
sinä Herra olet lohdutukseni, sinä olet
minun iankaikkinen isäni.

Minä sen sijaan olen ajan aaltojen heiteltävänä
enkä ymmärrä niiden liikehtimistä.
Kylmät myrskytuulet riepottelevat
ajatuksiani ja myllertävät sieluni syvyyksiä,
kunnes sinä rakkautesi puhdistavalla
ja kirkastavalla hehkulla täytät sieluni.”
– Augustinus, Tunnustukset, s. 316