Viihdekristillisyys valtaa alaa

Viihteen tulo seurakuntiin tuhoaa niiden työn sisältä käsin

Tasan 20 vuotta sitten ilmestyi suomeksi arvostetun amerikkalaisen yhteiskuntatieteilijän Neil Postmanin kirja Huvitamme itsemme hengiltä: julkinen keskustelu viihteen aikakaudella. Postman varoitti tässä kirjassa niin kuin hän teki muissakin yhteyksissä siitä, että viihteen arvot turmelevat ajattelumme. Hän arvioi, että yhteiskunnassa ei ennen pitkää voida tehdä mitään ilman viihdettä. Yhteiskunta ja tietyllä tavalla koko elämä on uhanalainen kun kaikesta pitää tulla hauskaa.

Neil Postman näki oikein. Viihteestä on tullut osa länsimaisten yhteiskuntien toimintaa. Sama koskee viestintää. Maailman ja yhteiskuntien asioita käsitellessään tiedotusvälineet enenevässä määrin viihdyttävät katsojia ja lukijoita. Hyökkäysvaunujen ja ohjusten kärjissä olevat kamerat tuovat sodan viihteenä koteihin. Poliitikkoja käsitellään huvittavina klovneina.

Elämme elämystalouden ja mielikuvayhteiskunnan aikaa, kuten Marja Purho on asian ilmaissut. Kolmas kuvaava sana olisi viihdeteollisuus.

Entä kristilliset kirkot ja seurakunnat? Tulevatko aikamme kristityt toimeen ilman viihdettä, kun he ovat kokouksissaan? Riittääkö Jumalan sana vai tarvitaanko sen lisäksi (tai sen sijaan) viihteen ammattilaisilta kopioituja keinoja mukavan olon luomiseksi seurakuntiin? Kuinka paljon tarvitaan lavalle esiintyjiä ja kuinka paljon on tilaa Jumalan sanalle?

Amerikassa, missä moni asia saa alkunsa vuosikymmenen verran aikaisemmin kuin meillä, kirkot ja seurakunnat kamppailevat uusia keinoja etsien estääkseen jäsentensä lähtöjä ja saadakseen uusia jäseniä. Kilpailua käydään ihmisten viihtymisestä. Kirkot ja seurakunnat jotka kasvavat osaavat käyttää viihteen keinoja paremmin kuin muut.

Kokoustilojen viihtyvyyteen kiinnitetään huomiota, penkit vaihdetaan mukaviin tuoleihin, vierailevia esiintyjiä valittaessa heidän vetovoimaisuuteensa kiinnitetään huomiota, kokousten tyyli tehdään leppoisan viihtyisäksi, pastoreiksi pyritään saamaan mukaansa tempaavia hauskuuttajia, jotka saavat seurakunnan viihtymään.

Amerikkalaisten seurakuntien tärkeäksi kokemalla viihdyttämisen työsaralla kiinnitti jokin aika sitten huomiota erään hyvin kasvavan baptistikirkon opetusfilmi, joka on tehty kasteoppilaille. Tarkoituksena on selvittää kastettaville, mitä heidän tulevassa kastejuhlassaan tapahtuu.

Filmi kertoo kasteen hauskuudesta. Siinä kuvataan, miten kastekoulutuksen saaneet tönitään kastealtaan reunalta iloisesti veteen ja miten toiset hyppäävät vapaaehtoisesti kastealtaaseen ikään kuin he olisivat kisailemassa uima-altaan äärellä. Taustalla hauskuutta on lisäämässä himmeä kuva alastomasta kasteoppilaasta, joka odottaa vuoroaan päästä veteen.

”Kun kansakunta on kiinnostunut sivuseikoista, kun sen kulttuuri on viihdettä ja kun sen poliittisesta elämästä tehdään komedia, tämä kansakunta on vaarassa” kirjoitti Postman.

Kirkoista ja seurakunnista voisi sanoa samoin: Kun niistä katoaa pääasioiden esilläpito, kun kokoukset ovat viihdetilaisuuksia ja kun Jumalan pyhyyden tunto on hävinnyt, silloin ne ovat vaarassa.

P-O M