Usko on vaarassa muuttua luottamuksesta
pelastushistorian tosiasioihin koettavaksi
elämisenavuksi.
Uskon tehtäväksi nähdään
onnellisemmaksi auttaminen.
Kysymysten kysymys on:
mitä uskoni minulle tuo?
Enää ei kysytä vanhurskautumista
tai sovitusta Jumalan kanssa,
vaan henkilökohtaista onnea
ja itsensä toteuttamista.
”Seurakunnan päätehtäväksi on tullut
auttaa ihmisiä terveeseen omanarvontuntoon.
Emme opi enää palvomaan Jumalaa,
kieltämään itseämme
ja sallimaan (Jumalan) palvelun
maksaa itsellemme jotakin,
vaan me opimme ottamaan
meissä olevan lapsen käsivarsillemme,
parantamaan muistojamme,
voittamaan riippuvuutemme,
lievittämään masennuksemme,
korjaamaan minäkuvaamme,
rajoittamaan itseämme,
puolustamaan minäämme,
vaihtamaan itsevihan itsemme
rakastamiseen ja korvaamaan
häpeäntunteemme itsehyväksymisen tunteella...
Vointinsa tunteminen paremmaksi
on tullut tärkeämmäksi päämääräksi
kuin Jumalan etsiminen. Ja mikä pahempaa,
luulemme, että Jumalaa etsivien ihmisten
täytyisi tuntea myös olonsa aina vain paremmaksi”
(Lawrence Crabb).
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti