Kun sielu on sairas

joku kirjoitti

Psyykelääkkeistä tokkurassa oleva ihminen ei mitenkään voi olla muuta kuin sairas. Lääkkeistä johtuva, paheneva sairaus vaatii yhä lisää lääkettä. Toisella pillerillä yritetään poistaa ensimmäisen sivuvaikutusta. Kierre on alkanut. Psyykelääkkeet ovat alkaneet tehota eli bentsodiatsepiiniriippuvuus on alkanut. Tässä vaiheessa eräät ajautuvat itsemurhaan luullen olevansa jopa parantumattomasti mieleltään sairaita. Kenen on syy? Syy on tietämättömien ja vastuuntunnottomien lääkärien, jotka määräävät psyykelääkkeitä terveille ihmisille.



--------------------------------------------------------------------------------



Ensimmäiseksi sanon, ettei kukaan terve ihminen syö lääkettä. Lääkettä otetaan kipuihin ja vaivoihin. Kun lääkäri kirjoittaa reseptin lääkkeisiin, on siihen löydetty syy, joka tarvitsee kyseistä apua, että sairas pystyisi toimimaan ilman kipujen ja vaivojen tuomaa haittaa. Näin se on myös mielialalääkkeitten kohdalla. Ilman syytä ei lääkäri niitä lääkkeitä määrää.

Keuhkokuumeeseen annetaan yleensä antibiootteja, mutta sen ensimmäisen tabletin jälkeen ei vielä voida huomata paranemista, vaan melkein pahenemista, ennen kuin lääke alkaa kehossa vaikuttaa. Samoin se on mielialalääkkeittenkin kanssa. Sielullista sairautta sairastava ihminen ei kuitenkaan saa vaivoihinsa antibiootteja, vaan toisenlaista lääkettä, jotka vaikuttavat siihen toisenlaiseen kipuun. Ne, jotka itse ovat olleet masentuneita, tai muulla tavalla saaneet olla sielultaan sairasta ihmistä lähellä tietävät, että se tokkurakin on parempi, kuin tuska, joka sielussa on.

Oikean lääkityksen ja lääkkeen löytäminen ei normaalisti tokkuraa aiheuta, ellei kivuista kärsivä itse yli annostele lääkkeitään. Kuitenkin olisi väärin luulla, että kemiallisesti ihmisen mekanismeja hoitava aine ei aiheuttaisi ihmisessä haittojakin, sillä se on kuitenkin kemiallista hoitoa, ja kun lääkkeitten vaikutus alkaa, voi sairas kokea olevansa vieläkin sairaampi. Jos tämä vaihe johtaa itsemurha-ajatuksiin, ja jopa yrityksiin, eikö silloin tarvittaisi juuri sitä puhumista ja ihmistä, kenelle voi puhua?

Jos ei sielultaan sairas saa puhua tuntojaan, onko se ihme jos hän haluaa kuolla? Kuka tahansa sairastava voi ajatella kuoleman olevan se ainut ratkaisu, jos yksin saa kantaa koko taakan, ja yksinhän sairas sen kantaa joka tapauksessa, mutta kun siitä saa puhua toiselle ihmiselle, sen kantamisen voi kestää, ilman itsemurhan ja kuoleman toiveita.


Se puhuminen on elinehto kaikille sairaille!

Heillekin, joilla ei sairautta ole!